Där vi en gång gått

Olen tunnelmoinut tässä muutaman viime päivän aikana taas Helsinkiä. Perjantaina aamukahvia nauttiessani lueskelin uudistunutta Nyt-liitettä, johon kaupunkilaiset olivat saaneet lähettää omia kirjoituksiaan siitä, mikä tekee Helsingistä Helsingin. Kuvauksia lukiessani tunnistin suurimman osan lauseista. Jutussa oli kuvailtu eri aistien avulla Helsinkiä ja olin tirauttaa melkeinpä kyyneeleen siinä kun pohdiskelin rakkaussuhdettani kotikaupunkiini. Itse uskon, että kaupunkia voi rakastaa. Sitä ei voi omistaa, eikä siitä voi olla mustasukkainen ja siksipä Helsinki sopii toisinaan ihmistä paremmin rakkaudenkohteeksi. Täältä voi lähteä ja tänne voi palata tietäen, että kaupunki on aina paikallaan. Meren äärellä kaikkina vuodenaikoina.

Yritin pohtia, mitkä asiat tekivät tänään kaupungista minun kaupunkini. Vallilasta hiipivä mausteinen tuoksu. Harmaa kostea sumu. Bussissa vaivaantunut tyyppi, joka ei kehdannut sanoa ääneen jäävänsä seuraavalla pysäkillä. Luihin ja ytimiin tunkeva merituuli. Suomen lippu tangossa, eikä kukaan tiedä miksi liputetaan. Irtokarkit kaupassa. Älyttömän hintainen cappuccino. Nokia-tune leffateatterissa kesken herkän ihmissuhdekohtauksen. Pimeää ennen viittä. Viheltävä humalainen miesjoukko siinä ylämäessä, joka johtaa Kallion kirkolle. Tuokio Pengerkadulla tuijotellen ihmisten asuntoihin. Piritorin vieno virtsanhaju. Vallilan puutalot. Miehet puhdistamassa ratikkakiskoja liiskaantuneista syksyn lehdistä. Pizzapaikan mainos lattialla, vaikka ovessa lukee selkeästi ei mainoksia. Lämmin koti.

Kävin katsomassa äsken kauan odottamani Där vi en gång gått - Missä kuljimme kerran. Olen lukenut kirjan sekä ruotsiksi, että suomeksi ja se kuuluu lempikirjoihini. Viime kesänä luin ruotsinkielistä versiota Johanneksenkirkon viereisessä puistossa. Pidin tauon ja kävelin pitkänsillan yli ja jatkoin lukemista Hakaniemenrannassa. Westön kaupunkikuvaus on niin elävää, että pystyin helposti kuvittelemaan tapahtumat oikeisiin paikkoihin ja tätä odotin kaikkein eniten filmatisoinnilta.

Elokuvassa Helsinkiä oli kuvattu melko vähän. Ymmärrettävää toki on, että kaupungin muuttaminen sata vuotta sitten näyttäväksi on haasteellista ja rahaa vievää hommaa, mutta olisin silti toivonut enemmän kaupunkia kuvaan. Mielestäni Helsinki kuitenkin on yksi merkittävimmistä päähenkilöistä. Muutoin pidin elokuvasta. Paljonkin itseasiassa. Jokainen näyttelijävalinta oli osunut nappiin ja Lucie oli sanalla sanoen täydellinen. Muutkin hahmot olivat onnistuneita ja saatoin ehkä ihastua Allun näyttelijään.. Olen vetänyt myös Suomen historian tunteja tällä viikolla ja pakosta joutunut kertaamaan oppeja sisällissodasta, Lapuan liikkeestä ja toisesta maailmansodasta, joten faktapohja oli harvinaisen hallussa. Puvustus oli ihanaa, musiikki sopivaa ja vuodenajat oli saatu vangittua hyvin. Jossain määrin fiilistä sekavoitti liian nopea eteneminen. Teoksesta on ensi vuonna luvassa tv-versio, joka esitetään FST:llä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kyseisen kanavan tulen avaamaan viittä minuuttia pidemmäksi ajaksi.

Aijoo. Olen kokeillut tällä viikolla uutta lookkia hiuksille. Sumussa nuo vain tuppaavat kihartumaan ärhäkästi. PS. Nyt toivoisin, että sataisi lunta?